heiluri-deeku

tuli vähän deeku olo kun karautettiin suoraan palaverista taksilla alkon eteen. tulin kyllä vain Artun mukana, se oli menossa keskustaan ja pyydettiin taksia jättää mut siihen hesarille. olen muutaman tunnin päästä lähdössä sinne työkavereiden syöminki-juominkeihin ja se on ihan eri suunnalla kuin hesarin alko joten nyt oli kätevintä käydä. en siis todellakaan aloita vielä dokailua, iltapäivä on ihan tarpeeksi aikainen vaihe siihen, mutta joo tuli siis vaan tää fiilis. että tässä vaiheessa tää viikonloppu alkaa tällee.

aamulla oli taas kurkkukin hassun tuntuinen, kutitti ja turvonnut tai sellainen olo...vähän kuin alkava flunssa, mutta eipä sitä ole näkynyt. olen vainoharhainen ja kelaan että tää astma se nyt lähtee tästä. oli muutenkin niin räkä-painotteinen aamu ettei meinannut saada meikkejä laitettua, silmät ja nenä vaan valu yhtäaikaa. kyselin jo Artulta että haluisko se kisut viikonlopuksi itselleen vaikka arvasin että ei ehkä. mutta sovittiin että se tulee tänä iltana ja huomenna katsomaan niitä jolloin voin mennä ensi yöksi miehelle. Arttu ja kisut on aika bestiksiä joten ne on hyvässä hoidossa vaikka joutuukin olee yksin jonku 10h kerrallaa siin väleis.

lueskelin blogeja ja tämän postauksen 3 vikaa kappaletta empatiasta kuulosti tosi tutulta, aika omalta. hyvin kuvailtu tollasta empatiaa joka on musta vaikuttanut itselle oudosti randomilta, en ole pystynyt selittämään sitä. että kuinka en tunne empatiaa sillon kun pitäisi (työkaveri sairas, kaveri haluaa tappaa itsensä, iltiksessä kerrotaan kuinka pikku-Sofia saattaa kuolla työtaistelun seurauksena...) mutta joskus tunnen vaikka ei tarvis muka, jostain ehkä vähäpätöisemmista asioista (kun kissoilla ei ole ollut kipossa ruokaa tuntiin, bussissa jollain on akne-iho...). kuten tuo blogaaja, niin olen just kokenut että en halua että joku asia...vaikka"15-vuotiaan raaka murha" heilauttaa oloani, se olisi turhaa koska sitten 'heilahtelisin' koko ajan, olen aika tunnoton yleisesti ottaen tollasia muiden katastrofeja kohtaan. eipä siinä muuta kuin että sit vaikuttaa totaaliselta kusipäältä mutta kyllä suosittelen ehkä tätä muillekin. kyse ei ole siitä etteikö varsinaisesti välittäis vaikka siitä että afrikassa kuollaan nälkään, kyllä minä välitän ja ajattelen että se on ikävää ja voin tarvittaessa harkita ja suorittaa toimenpiteitä asian auttamiseksi jos koen että joku auttaisi, MUTTA ihan turha sitä murehtia on ja sillee itkeä. tai jos ystävän isä kuolee niin vittuako minä sille voin, kaikkien isäthän kuolee, siis...KAIKKI KUOLEE. pahalta se tuntuu kun niin käy mutta jos ei ole minun isä niin minusta ei pitäisi tuntua pahalta. sillä meiningillä tässä menee koko elämä vaan muiden huolia vatvoessa. vaikuttaa omaankin mielenterveyteen. tai ehkä ei sit muiden mutta mun ainakin. sit kun empatiaa ei pyydetä (kai), kun huomaan että työkaverilla on atooppinen iho, niin saatan tuntea suurtakin empatiaa ja miettiä miten voisin auttaa. ja kun kun puluja on tuolla kadulla niin mietin vähän että voi ei, onko niillä kaikki ok?? tai kun joku taistelee microsoft wordin kanssa ja yrittää saada CV:tä valmiiks. empatia on tunnetta ja johtaa ns heilahteluun. heilahtelu on raskasta.